Reissaamisesta

Vähän pohdintaa reissaamisesta.

Ennen tätä ensimmäistä reppureissuani kahlasin läpi lukemattomia eri lähteitä Madventuresin kirjoista ja Pallontallaajien keskustelupalstasta erilaisiin matkablogeihin. Tarkistin ulkoministeriön suositukset eri maihin, otin selvää viisumiasioista ja kaikesta mahdollisesta. Fiilistelin eri biisejä, jotka kertovat lähtemisestä ja löytämisestä ja vapaudesta ja matkustamisesta, keräsin soittolistaa, shoppailin kaikkea tarpeellista tai tarpeetonta rinkan täytteeksi ja suunnittelin, miltä aion näyttää reissun päällä. Huolestuin, olenkohan tarpeeksi katu-uskottava true-travelleri, josta varsinkin suomalaiset reppureissaajat puhuvat niin paljon. Mitä jos mun tapani reissata ei olekaan se paras ja mitä jos jotain jää pahasti oppimatta, näkemättä tai kokematta?

Heti Bangkokissa astuessani ulos taksista ruuhkaiselle Khao San Roadille totesin, että kyllä tää multa sujuu. Unohdin pyrkiä kohti aitoa travelleri-mielentilaa ja unohdin oikeastaan kaikki muutkin säännöt ja ohjekirjat matkustamisesta. Hymyilin kuin idiootti (heti kun päästiin helteestä varjoon istumaan Chang-oluiden ääreen) ja nautin ympäristöstäni, nautin siitä, että olin vihdoin oikeasti täällä ja se oli varmaan ensimmäinen oppitunti, jonka opin tällä puolella palloa. Että unohtaa säännöt ja muistaa vaan nauttia täydestä sydämestään.

Monet varmaan lähtevät maailmalle etsimään itseään. Tavallaan mä olin ennen lähtöä vähän hukassa sen suhteen, mitä haluan ja mitä tarvitsen tulevaisuudeltani. Olin valmistunut ammattiin, jossa olen hyvä, mutta joka ei ole mun juttuni. Tuntui melkein, kuin olisin vähän jumittumassa lähärin hommiin niiden helppouden takia. Aioin ja aion edelleen pyrkiä kyllä yliopistoon, mutta viime syksynä sekin tuntui niin kaukaiselta tavoitteelta, että kai mäkin laitoin kovia odotuksia tälle matkalle "itseni löytämisen" suhteen.

Nyt, kun reissua on takana 9vk ja edessä vielä noin kolme, olen tullut johtopäätökseen. Itseni löytämisen sijaan mä olen tainnut hukata palasia itsestäni ympäri Kaakkois-Aasiaa. Don Detin riippumattoihin, Thaimaan valkoisille hiekkarannoille, Ho Chi Minh Cityn ihmisvilinään, Kuala Lumpurin ruokakojuihin ja Balin trooppisiin kaatosateisiin. En taatusti ole ainakaan löytänyt itseäni, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Koen, että olen kyllä oppinut paljon maailmasta, ihmisistä ja myös itsestäni, mutta en löytänyt yhtikäs mitään.

Olen kulkenut kovin tallattua polkua ja valtavasti on jäänyt näkemättä, mutta oikeastaan olen vain innoissani, että seuraaville reissuille on vielä jäänyt niin paljon nähtävää. Palaan pian kotiin lukemattomia kokemuksia rikkaampana, mutta edelleen samana Iinana joka olen aina ollut. Ehkä vähän itsenäisempänä, ruskeampana ja fiksumpana ja sydämessä kaipuu takaisin reissuun.

---

Viime päivät olen maannut hostellilla kummallisten vatsanväänteiden kourassa, taisin vihdoin saada elämäni ensimmäisen reissuripulin. Vatsa on pirun kipeä, kuin olis sietämätön närästys, ja välillä viluttaa niin, että vedän villapaidan ja mummin tekemän villasukat jalkaan ja menen kerälle sängyn pohjalle. Oksentanut en ole, joten en ole nyt ihan varma mikä tää juttu on, mutta eiköhän tää mene ohi parissa päivässä. Jos ei, niin painelen tohtorille tohon parin korttelin päähän.

Jaksan onneksi ottaa tämänkin koetuksen huumorilla, ja hostellilla on kivaa porukkaa joiden kanssa rupateltiin eilen pitkät tovit. Kyllä tästä selvitään 😄

Paljon haleja kaikille! ❤