Bangkokissa en ole saanut pariin päivään tehtyä oikeastaan mitään. Hengaillut tapaamieni tyyppien kanssa ja syönyt lähikuppiloissa ja kävellyt ympäri lähiseutuja.
Mutta eilen tapahtui jotain ihan käsittämätöntä. Tunsin itseni vähän vanhaksi ja tylsäksi. :D
Kun mä lähdin reissuun, päätin, että en aio kertaakaan juoda itseäni känniin. Tää johtui kaikista kauhutarinoista joita olin lukenut ennen lähtöä, miten ihmisiä ryöstetään ja raiskataan heti jos ne on vähänkin kännissä.
Aika alkumetreillä reissua tajusin kuitenkin, että olen jo Suomessa oppinut omat rajani ja se riittää, kun pidän mielessä säännön "pitää pystyä aina huolehtimaan itsestään". Ihan sama, vaikka reissaisit parhaan ystäväsi, sielunkumppanisi, äitisi tai kenen tahansa kanssa, aina pitää pystyä huolehtimaan itsestään. Tää tarkoittaa sitä, että älä sammu bilepaikan nurkan taa (kuten brittiläinen Fred Phuketissa) tai päädy siihen tilaan, että tänään tapaamasi kämppäkaveri on ainoa mahdollisuutesi löytää takas hostellille.
Eilen koko poppoo hostellilta lähti Khao San Roadille bilettämään. Mä lähdin mukaan parin hostellilla juodun bissen innostamana, ja päädyttiin baariin joka mainosti kolmea ämpäriä 400bahtilla. Noin puolen tunnin sisään, kun jengi alkoi heitellä jääpaloja toistensa paitojen sisään ja tanssia Justin Bieberin tahtiin, tajusin, että en halua olla täällä. Tajusin, että olen nähnyt tällaiset kreisibailausillat jo, ja kun katselin pöydän toisella puolella istuvia 18v norjalaiskundeja, jotka pussailivat vuoronperään kaikkien lähietäisyydelle sattuvien kanssa ja kun 34v ärsyttävä jenkkimies alkoi roiskia "läpällä" vettä vesipullosta suoraan mun silmiin, päätin lähteä.
Jälleen opin siis jotain itsestäni. Tähän asti olen ajatellut, että aina kannattaa lähteä mukaan, mutta saatan jättää lähtemättä ensi kerralla :D Tänään aamulla heräsin kirkkain silmin ja hyvinvoivana, kun muut kömpivät ylös sängystä valittaen olevansa edelleen kännissä. Mikäs siinä! Tietysti tämä ero mun ja noiden muiden välillä voi johtua siitäkin, että suurin osa täällä vasta aloittelee matkaansa ja tietty sitä pitää juhlistaa. Mä oon jo puoliksi valmistautunut palaamaan tylsään duunarin elämään kylmässä Suomessa.
Tänään meinaan raahautua toiselle puolelle kaupunkia katselemaan juttuja. Enää viisi päivää paluuseen, ja fiilis vaihtelee oudosta lamaannuksesta paniikinomaiseen haluun nähdä ja tehdä vielä niin paljon kuin tässä ajassa vaan ehtii. :D
Kuulumisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti