Tulivuoren juurella

Luulin, että kahviplantaasi oli mun unelmien täyttymys. Se oli ennen kuin kuulin lähistöllä sijaitsevasta suklaatehtaasta, jonne saksalainen Ulli ja irlantilainen Cieran hostellilta oli lähdössä kierrokselle toissapäivänä. Halleluja! Lähdin mukaan innosta puhkuen, Ulli otti mut ystävällisesti skootterin kyytiin ja kurvailtiin puolisen tuntia halki kauniiden maisemien kohti tehdasta.

Perille pääsimme noin kello kolmen aikaan, ja kuulimme, että päivän ainoa kierros tehtaalla järjestetään kahdelta... No, saatiin silti mennä yläkerran maistiaiskojulle, ja vetää navat täyteen suklaaherkkuja, kaakaota, suklaata, kookospalmusokeria, suklaapähkinöitä ynnä muuta. 😊 Lisäksi kiva työntekijälikka antoi melko perusteellisen infon siitä, miten kahvipavut jauhetaan suklaamassaksi, josta kookospalmusokeria lisäämällä ja lämmittämällä ja kylmentämällä jne tehdään valmista kaupassa myytävää suklaata.

Ulli halusi käydä seuraavaksi vesiputouksella, jossa mä olin jo käynyt, mutta lähdin mukaan silti (toki mulla oli vaihtoehdot aika vähissä😄). En halunnut maksaa pääsymaksua uudelleen (vaikka se ei paljoa ollutkaan), joten jäin kioskille syömään jätskiä sillä välin. Illalla käytiin syömässä parasta pitsaa, mitä olen Aasiassa syönyt, ja mä menin nukkumaan.

Eilen sitten ajeltiinkin skootterilla koko päivä. Ulli ja Cieran oli menossa katsomaan n. tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaa Mt Batur -tulivuorta, joka on itse asiassa suosittu kohde aamuyön trekkauksille katsomaan auringonnousua. Kuulostaa upealta, mutta edelleen mun mielessä kummittelee Vang Viengin vuorikiipeily ja useat lähes-pyörtymiset kiipeilyn aikana, enkä ole siksi uskaltanut lähteä tuolle retkelle.

Kundit kuitenkin aikoivat skipata kiipeämisen ja sen sijaan ajella vuoren juuressa kulkevaa tietä vuoren ympäri. Lähdin mukaan. Takapuolesta katosi tunto joskus puolivälissä matkaa skootterin kyydissä täristellessä, mutta sitä lukuunottamatta Ullin kyydissä matka sujui mukavasti. Ja vuori oli upea! 😍

Alhaalla vuoren juuressa ajeltiin laavakenttien ja sipulipeltojen ja mangopuiden ja pienten maalaistalojen ohitse toistellen sanoja "wow" ja "amazing" vuoron perään. Paikalliset lapset huutelivat helloa joka nurkalta ja keskellä valtavia laavakiviä näköalatasanteella ihmeteltiin, miten missään voi olla näin hiljaista. Wow.

Cieran jäi matkan varrella kuumavesilähteille spahan löhöämään, me jatkettiin Ullin kanssa katsastamaan Balin suurinta temppeliä. Tähän asti päivä oli ollut sopivan pilvinen mutta silti olin onnistunut polttamaan hartiani ja nenäni ajellessa. Temppeliä kohti lähdettäessä alkoi kuitenkin sataa kaatamalla, koska eihän päivä Balilla ole mitään ilman kunnon sadekuuroa! 😄

Ei annettu sen lannistaa. Temppelillä jouduttiin heti törkeimmän kokemani huijausyrityksen uhriksi. Ostettiin 15 000 rupiaa (1€) maksavat pääsyliput, ja lipuntarkastuskojussa äijä alkoi väittää että temppelin sisälle saa mennä vain oppaan kanssa. Saatiin muka itse päättää, paljonko maksetaan, mutta tarjoamamme pari euroa ei riittänyt vaan summan olisi pitänyt olla jotain yli 50€ luokkaa! Haloo!! Ei todellakaan suostuttu maksamaan, ja sanottiin sitten, että mennään vain katsomaan paikkaa ulkopuolelta jos asian laita on näin.

Äijä kiroili äänekkäästi peräämme. 😄 Kun saavuttiin temppelin portaille, ei siellä ollut ketään vahtimassa onko meillä opasta vai ei. Kiivettiin sisälle, ja siellä vähän ajan päästä meitä lähestyi ukko joka sanoi olevansa "temppelin vartija" tms (mulla tuli tästäkin tyypistä huijarivibat, mut mistä sitä tietää) ja että meillä pitäisi olla opas, mutta se ei haittaa koska hän voi opastaa meitä tietysti korvausta vastaan. Esitettiin, ettei meillä ole enempää rahaa, ja lopulta saatiin lyhyt opastus 20 000 rupialla eli parilla eurolla. Suurin osa kierroksesta saatiin tehdä yksin.

Temppeli oli hieno, ja suloinen suitsukkeiden tuoksu leijui ilmassa sateesta huolimatta. Sateen takia ei kuitenkaan kauaa viihdytty, ja lopulta ajeltiin uupuneena ja sateesta vähän kohmeisena takaisin lämpimään Ubudiin ja suoraan hostellin allasbileisiin.

Pakko sanoa, että yksin matkustaessa on onnenpotku löytää kaveriksi joku, joka osaa ja uskaltaa ajaa skootteria. Kaikki tää olis jäänyt näkemättä ilman Ullia ja jos en olisi osannut avata suutani oikeessa tilanteessa.

Kuulemisiin❤

Elämyksiä

Olen viihtynyt Ubudissa mainiosti 😄 Just sopivasti taidetta, kulttuuria ja elämää mun makuuni, ja missään ei oikeastaan ole tarvinnut käydä yksin, kun hostellilta aina joku lähtee kaveriksi kaupungille.

Toissapäivänä lähdettiin hymyileväisen saksalaistytön kanssa kävelemään Ubud Marketille ja käytiin syömässä hyvää paikallista ruokaa lounaaksi. Kun palattiin hostellille, pari kundia ja hollantilaistyttö oli lähdössä hulppeaan ravintola-uima-allasmestaan Jungle Fishiin viidakon kätköihin. Totta kai liityttiin seuraan.

Vaikka päivä oli pilvinen, nautittiin paikasta täysin siemauksin. Tai siis kattokaa nyt tota paikkaa! Reppureissubudjetilla ei oo paljon käyty näin luksuspaikoissa, eikä tämäkään ollut halpaa lystiä. Sisäänpääsyn yhteydessä piti maksaa 150 000 rupiaa eli noin 10€ maksava kuponki, joka oli samalla sisäänpääsymaksu mutta jolla sai lunastaa saman summan arvosta ruokaa ja juomaa. Hinnat oli kuitenkin niin kovia, että sain rahalla vain pari lasia punaviiniä 😄

Chillailtiin iltaan asti altaalla ja otettiin taksi takaisin. Porukka oli lähdössä syömään ja lopulta meitä oli kasassa 12 hengen sekalainen sakki. Yhteistuumin päädyttiin sushiravintolaan, jossa soitti ihana live-jazzbändi.

Täällä Ubudissa ollaan käyty jo useampaan kertaan valtavalla porukalla syömässä, ja pakko sanoa, että se on aika kaoottista. Laskun selvittämisessä menee yhtä kauan kuin itse syömisessä, ja ravintola joutuu aina tekemään erikoisjärjestelyjä pöytien kanssa 😄 kivaa oli silti tälläkin kertaa ja sushi oli just niin hyvää ku aina. (Tästä tuli mieleen, että en osannut kuollaksenikaan käyttää syömäpuikkoja vielä Suomesta lähtiessä, mutta kun muutaman kerran on tullut eteen nuudelisoppa pelkkien puikkojen ja lusikan kera, oon kehittynyt ihan katu-uskottavaksi puikoilla syöjäksi 😄)

Eilen kävin uudelleen Ubud Marketilla ja muualla kaupungilla kävelemässä ja muka shoppailemassa jotain, mutta taas kerran saatanallinen kaatosade "yllätti" ja jouduin liukastelemaan lannistuneena takaisin hostellille. Iltaan mennessä sade lakkasi ja lähdettiin kanadalaislikan kanssa extempore katsomaan perinteistä balilaista tanssiesitystä!

Pääsylippu maksoi 75 000 rupiaa eli n. 5€, ja kokemus oli kyllä mainio 😄

Vaikka musta ei ehkä paikallisen musiikin suurinta ystävää tulisikaan (erikoisen kuuloista rummutusta, jonka rytmiin en oikein päässyt mukaan), niin itse tanssi oli uskomattoman vaikuttava. Esitys tuntui musta melkein teatterilta, välillä tanssijat liikkuivat tosi hitaasti tai näyttivät melkein pysähtyneiltä, mutta liikuttivat silti päätään ja lantiotaan sekä silmiään ja sormiaan käsittämättömän yksityiskohtaisesti. Ja värit ja asut ja meikit olivat upeita 😊 Lisäksi jokaisella tanssilla oli taustalla tarina/teema, esim. "härkäratsastuksen ilo" tai "riisin kylväminen."

Ilahduttavan tunnin kuluttua palattiin hostellille, juorusin tovin paikallisen Dikon kanssa ja painuin nukkumaan.

Terkkuja❤

Nähtävyyksiä ja Catpoocinoa

Eilen seikkailtiin porukalla ympäri Ubudin lähiseutuja.

Aamulla heräsin edelleen vatsa sekaisin ja kipeänä, mutta olin päättänyt kiven kovaan käyttää hyödykseni upean diilin, joka oltiin tehty porukalla paikallisen Dikon kanssa. Kundi asuu ilmeisesti Australiassa nykyään, mutta on täältä kotoisin ja tuntee paikat kuin omat taskunsa. Toissapäivänä käytiin Dikon kyydillä syömässä mainiossa ravintolassa ja sovittiin, että se käyttää meidät koko päivän retkellä pelkän auton vuokran ja bensan hinnalla. Viiteen osaan jaettuna hintaa tuli 90 000 IDR (maksettiin kaikki kyllä 100 000 rupiaa eli 6,6€ per naama, koska Diko oli niin loistava tyyppi!) Oikean matkanjärjestäjän kanssa oltais maksettu tuplasti, aikaa olis ollut vähemmän eikä olis ollut yhtään niin hauskaa.

Joten aamiaisen jälkeen vedin naaman täyteen Imodiumia, maitohappobakteeria, Panadolia ja täältä ostamiani spirulina-chlorella-pillereitä, jotka buustaavat vastustuskykyä. Meitä hyppäsi Dikon kyytiin viisi ihmistä, ja skoottereilla perässä ajoi neljä. Oltiin kaikki tavattu hostellilla, lähes kaikki eri maista kotoisin ja kaikki oltiin reissun päällä soolona. Oli hyvä meininki 😄

Ensimmäisenä pysähdyttiin tiirailemaan huikeita riisipeltoja. Sinne olisi saanut mennä kävelemään peltoja pitkin, mutta oltais jouduttu maksamaan pääsymaksu ja kauempaa katselu riitti ihan mainiosti.

Seuraavana kurvattiin Holy Water Templelle, eli pyhälle temppelille, jossa perinteisesti puhdistaudutaan synneistä lähteestä pulppuavan veden alla. Me turistitkin oltais saatu puhdistautua, jos olis ollut omat sarongit mukana, mutta ei ollut. Vesi oli tosi kylmää joka tapauksessa 😄 Täällä muuten temppeleihin eivät naiset saa mennä menkkojen aikana eikä pitkät hiukset hulmuten (pitää laittaa kiinni) ja sekä miehillä ja naisilla pitää olla säädyllisen pituiset pöksyt/hameet. Siksi meidän koko poppoo pukeutui komeisiin saronkeihin, jotka sai lainata portilta ilmaiseksi.

Temppelin jälkeen käytiin lounaalla. Löydettiin joku tosi paikallinen pieni kioski/kuppila, jossa ruoka oli kyllä vähintäänkin epäilyttävää ja seissyt lämpimässä taatusti tunteja. Hintaa annoksella oli kuitenkin vain 25 000 rupiaa eli 1,6€, mikä on tosi halpaa täällä, joten minäkin nakersin vähän haaleaa riisiä ja tofun palasia hyvillä mielin. Ja turvallisia maahantuotuja Oreo-keksejä jälkkäriksi 😂

Ja sit mentiin mun lempparikohteeseen! Kahviplantaasille! ❤❤

Kaikki ovat varmasti kuulleet siitä kuuluisasta kissankakkakahvista, joka maksaa jonkun parikymppiä kuppi Suomessa? Luwak-kahvia valmistetaan mm. täällä Ubudissa, sillä plantaasilla missä kävimme. Saatiin ensin pieni esittelykierros erilaisten kahvien valmistuksesta, haisteltiin ja maisteltiin kahvipapuja ja saatiin kokeilla niiden paahtamista paikallisen vanhan rouvan kanssa. Nähtiin kuuluisia sivettikissoja häkeissä (ne kuulemma ovat pääasiassa luonnossa vapaana, eivätkä joudu olemaan näissä häkeissä koko ikäänsä, huh) ja lopulta päästiin maistelemaan erilaisia kahveja ja teelaatuja ilmaiseksi. Ainoastaan Luwak-kahvista jouduttiin maksamaan 50 000 rupiaa eli 3,3€/kuppi.

Ja kyllä makuhermoja hemmoteltiin. Minä kahvin ystävänä ihastuin erityisesti Ginseng-kahviin, ja saatoin ostaa sitä kotiinkin mukaan paketillisen. Luwak-kahvi maistui (yllätys!) kahvilta! Aika voimakas maku, mutta oikein hyvää. Ei maistunut paskalta 😄 Ihasteltiin ympärillä kasvavia ananaksia ja kanelipuita, joiden kaarna tuoksuu kanelilta, höpötettiin ja siemailtiin kahveja. 😊

Ja viimeisenä hurjasteltiin Dikon kyydissä vesiputoukselle. Muu porukka lähti uimaan putoukseen, mä jäin Dikon kanssa istumaan terassille ja katsomaan maisemia, koska en halunnut kävellä arvaamattoman vatsani kanssa jyrkähköä reittiä alas ja takas ylös. Ja vesi oli tällä hetkellä kuulemma matalalla ja likaisimmillaan sadekauden takia, joskus se on kuulemma yhtä kirkasta kuin vesitemppelin pyhä lähde. No, muilla näytti kuitenkin olevan kivaa 😄

Palattiin hostellille noin kuuden maissa rättiväsyneinä, ja muut lähtivät vielä illalla syömään. Kieltäydyin kutsusta liittyä seuraan, koska kun olen viimeiset kaksi iltaa lähtenyt mukaan, olemme aina päätyneet jatkamaan iltaa johonkin baariin. Ja kolmen ylisosiaalisen päivän jälkeen tarvitsin vähän omaa Iina-aikaa. Kävin yksin syömässä ja kävin ajoissa nukkumaan 😊

Ja tänään täällä sataa taas. Seuraavan kerran kun sade taukoaa, aion kyllä käydä hankkimassa sateenvarjon, etten olis niin jumissa hostellilla aina kun sataa...

Kuulemisiin ❤

Reissaamisesta

Vähän pohdintaa reissaamisesta.

Ennen tätä ensimmäistä reppureissuani kahlasin läpi lukemattomia eri lähteitä Madventuresin kirjoista ja Pallontallaajien keskustelupalstasta erilaisiin matkablogeihin. Tarkistin ulkoministeriön suositukset eri maihin, otin selvää viisumiasioista ja kaikesta mahdollisesta. Fiilistelin eri biisejä, jotka kertovat lähtemisestä ja löytämisestä ja vapaudesta ja matkustamisesta, keräsin soittolistaa, shoppailin kaikkea tarpeellista tai tarpeetonta rinkan täytteeksi ja suunnittelin, miltä aion näyttää reissun päällä. Huolestuin, olenkohan tarpeeksi katu-uskottava true-travelleri, josta varsinkin suomalaiset reppureissaajat puhuvat niin paljon. Mitä jos mun tapani reissata ei olekaan se paras ja mitä jos jotain jää pahasti oppimatta, näkemättä tai kokematta?

Heti Bangkokissa astuessani ulos taksista ruuhkaiselle Khao San Roadille totesin, että kyllä tää multa sujuu. Unohdin pyrkiä kohti aitoa travelleri-mielentilaa ja unohdin oikeastaan kaikki muutkin säännöt ja ohjekirjat matkustamisesta. Hymyilin kuin idiootti (heti kun päästiin helteestä varjoon istumaan Chang-oluiden ääreen) ja nautin ympäristöstäni, nautin siitä, että olin vihdoin oikeasti täällä ja se oli varmaan ensimmäinen oppitunti, jonka opin tällä puolella palloa. Että unohtaa säännöt ja muistaa vaan nauttia täydestä sydämestään.

Monet varmaan lähtevät maailmalle etsimään itseään. Tavallaan mä olin ennen lähtöä vähän hukassa sen suhteen, mitä haluan ja mitä tarvitsen tulevaisuudeltani. Olin valmistunut ammattiin, jossa olen hyvä, mutta joka ei ole mun juttuni. Tuntui melkein, kuin olisin vähän jumittumassa lähärin hommiin niiden helppouden takia. Aioin ja aion edelleen pyrkiä kyllä yliopistoon, mutta viime syksynä sekin tuntui niin kaukaiselta tavoitteelta, että kai mäkin laitoin kovia odotuksia tälle matkalle "itseni löytämisen" suhteen.

Nyt, kun reissua on takana 9vk ja edessä vielä noin kolme, olen tullut johtopäätökseen. Itseni löytämisen sijaan mä olen tainnut hukata palasia itsestäni ympäri Kaakkois-Aasiaa. Don Detin riippumattoihin, Thaimaan valkoisille hiekkarannoille, Ho Chi Minh Cityn ihmisvilinään, Kuala Lumpurin ruokakojuihin ja Balin trooppisiin kaatosateisiin. En taatusti ole ainakaan löytänyt itseäni, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Koen, että olen kyllä oppinut paljon maailmasta, ihmisistä ja myös itsestäni, mutta en löytänyt yhtikäs mitään.

Olen kulkenut kovin tallattua polkua ja valtavasti on jäänyt näkemättä, mutta oikeastaan olen vain innoissani, että seuraaville reissuille on vielä jäänyt niin paljon nähtävää. Palaan pian kotiin lukemattomia kokemuksia rikkaampana, mutta edelleen samana Iinana joka olen aina ollut. Ehkä vähän itsenäisempänä, ruskeampana ja fiksumpana ja sydämessä kaipuu takaisin reissuun.

---

Viime päivät olen maannut hostellilla kummallisten vatsanväänteiden kourassa, taisin vihdoin saada elämäni ensimmäisen reissuripulin. Vatsa on pirun kipeä, kuin olis sietämätön närästys, ja välillä viluttaa niin, että vedän villapaidan ja mummin tekemän villasukat jalkaan ja menen kerälle sängyn pohjalle. Oksentanut en ole, joten en ole nyt ihan varma mikä tää juttu on, mutta eiköhän tää mene ohi parissa päivässä. Jos ei, niin painelen tohtorille tohon parin korttelin päähän.

Jaksan onneksi ottaa tämänkin koetuksen huumorilla, ja hostellilla on kivaa porukkaa joiden kanssa rupateltiin eilen pitkät tovit. Kyllä tästä selvitään 😄

Paljon haleja kaikille! ❤