Tänään käytiin pienellä retkellä, niin kuin vähän jo vihjasin. :)
Herätyskello soi klo 4.00 aamulla, ja kukkojen laulun säestämänä hiippailtiin meitä hostellin edessä odottavalle tuktukille. Samaan kyytiin kiipesi kolme aamuvirkkua, pirteää ja tuttavallista eteläkorealaista hevoskisoja järjestävää bisnesmiestä. Sanottiin käsipäivät ja kuski lähti köröttelemään kohti ensimmäistä etappia.
Tuktuk pysähtyi keskelle pöpelikköä jonkin pienen kylän laitamille. "Loppumatka kävellään", sanoi kuski ja patisti meidät pois kyydistä. "Noin puoli tuntia menee." Ajattelin että mikäs tässä tepastellessa, puoli tuntia ei ole kovin paha.
Vaan kuski ei selventänyt sellaista yksityiskohtaa, että tulisimme itse asiassa kävelemään äärimmäisen jyrkkää, vaikeakulkuista pikkupolkua ylös vuorenrinnettä viidakkomaisen kasvuston seassa. Se oli enemmänkin kiipeämistä valtavalta, porrasta etäisesti muistuttavalta kivenmurikalta toiselle. Korealaiset ja opas posottivat jo menemään, niin eihän siinä aamuyöstä keskellä metsää voinut tehdä muuta kuin seurata.
Ja sanokaa mun sanoneen, en tajua miten selvisin siitä hengissä. Puuskutin ja haukoin happea jo ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen, valuin hikeä ja pohjelihakset väsyivät hetkessä. Vaikka opas ystävällisesti kantoi reppuni, jouduin silti lähes konttaamaan viimeisen puoliskon. Asiaa ei tietysti auttanut se, että oli pilkkopimeää ja toisella kädellä täytyi pidellä taskulamppua.
Korealaiset papat puolestaan viilettivät edellä koko matkan ja välillä jollain tasanteella jäivät iloisesti hihkumaan kannustushuutoja meille. Lopulta tietysti pääsimme perille, mutta luvatun 30min sijaan meillä oli mennyt "kävelemiseen" varmasti reilusti yli tunti.
Mutta maisemat olivat huikeita. Istuttiin kalliolla olevaan pieneen tönöön odottamaan auringonnousua ja syömään eväitä, ja otettiin pirusti valokuvia. Kun minä ja Ninni kiivettiin kuvassa olevan kiven päälle, korealaiset räpsivät kuvia ja ihastelivat "ooh you look like angels!" Itsestäni ei hikeä valuvana ja possunpunaisena sillä hetkellä kyllä tuntunut niin enkelimäiseltä. :D
Aurinko nousi n. 6.30, ja sitä ihasteltuamme lähdimme noin seitsemältä valumaan takaisin alas. Vaikka alasmeno ei ollut yhtä hengästyttävää, jokaisella askelella tuntui kuin jalka voisi hetkenä minä hyvänsä pettää alta. Tunnelma oli kuitenkin iloinen ja mullakin oli äärimmäisen hyvä fiilis.
Hetken päästä köröteltiin jo tuktukilla seuraavaan, siihen varsinaiseen määränpäähämme eli Blue Lagoonille. Turkoosia, viileää vettä, vihreyttä ja aamuauringon paiste. Veteen pulahtaminen tuntui taivaalliselta kevyen aamulenkkimme jälkeen. Yhdeksän maissa oltiinkin jo taas tuktukissa palaamassa guesthouselle, vaikka kuski vielä yritti ehdottaa lisää kiipeämistä johonkin luolaan. Kieltäydyttiin kohteliaasti.
Selvennän nyt vielä. Oltiin siis ostettu retki nimeltä "Sunrise + Blue Lagoon", ja meidän annettiin ymmärtää että tuktuk vie meidät jonnekin kukkulalle/vuorelle/tms suoraan. Kukaan ei missään vaiheessa maininnut kiipeämistä. Jos olisi maininnut, oltais varmaan jätetty koko lysti välistä aika äkkiä, mutta on kyllä tosi itsensä voittanut olo! :D
Huomenna vaihdamme taas maisemaa. Haleja kaikille! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti